Olen elänyt nyt puoli vuotta vaihdonjälkeistä aikaa täällä Suomessa ja ihanaa on ollut. Blogin päivittämiseen ei ole oikein riittänyt intoa kun on ollut liikaa kaikkea muuta – loppukesän iltoja, muuttoa, opiskelujen aloittamista, opiskelijaelämää, kotikäyntejä Leppävirralla, bileitä, sulkapalloa, lautapelejä, joulu, uusivuosi ja ihan vain olemista.
Ajoittain tulee ikävä kaunista Italiaa, jokapäiväistä viiniä, maailman parhaita pizzoja, kauniita milanolaisia ja vilkasta kulttuurielämää – ja sikäläistä elämää ihan ylipäätään. Savonlinna kun tuntuu aika kuolleelta metropolivuoden jälkeen. Kielitaito on vielä ihan hyvin hanskassa, facebookissa roikkuminen pitää huolen siitä omalla osallaan. Opiskelijabudjetista ei millään riitä rahaa italiankielen-kurssin maksuun mutta ehkä sitten ensi syksynä jos ja kun työllistyn kesäksi.

Suunnitteilla on uuden blogin pystyyn pykääminen, mutta saas nähdä mitä tuleman pitää. Sillä välin opiskelen ja kasaan itselleni liian suuren läjän kirjallisuuden ja kuvataiteen kurssitehtäviä, joita alan tekemään vasta kun dead line läähättää jo lujaa niskaan. Saisipa jostain sellaisen personal trainer-sihteerin, joka mapittaisi luentomuistiinpanot, järjestelisi työpöydän, siivoaisi tietokoneen kansiot ja sähköpostin inboxin, muistuttaisi tekemättömistä tehtävistä ja vahtisi, että teen ne tehtävät ajallaan. Se sama tyyppi voisi myös siivota meidän kämppää säännöllisesti ja pakottaa minut lenkille.

Tai sitten vain opettelen ihan itse sellaista asiaa kuin elämänhallinta.

Erasmusvaihto vetelee viimeisiään, tänään kotiinpaluuseen on enää kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa! Kun miettii menneitä kymmentä kuukautta täällä Italiassa ja aina parin kuukauden välein vietettyjä viikkoja Pariisissa tulee ihan sellainen olo että aika olisi mennyt jotenkin pikakelauksella. Muistan kuin eilisen Milanoon lähtöpäivän ja täällä vietetyt ensimmäiset päivät. Mutta niin siinä vain on käynyt, vuosi on vierähtänyt ja mieli on yhtä aikaa haikea ja innostunut. Tällä hetkellä odotan kovasti Suomeen ja rakkaiden luokse pääsyä. Luulen että yksi iso syy tähän innostuneeseen odotukseen se, että muutamme Miikkan kanssa yhteen! Hurjaa!

Otsikon “tuttava” tarkoittaa kaikkia niitä rakkaita, jotka täällä ovat käyneet minua morjestamassa edellisen postauksen jälkeen. “Työ” tulee siitä että olen nyt viimeiset pari kuukautta tehnyt samalla myös osa-aikahommia www.kitchenstage.fi -sivustolle ja “tentti” siitä että eihän tämä mitään opiskeluvaihtoa olisi jos en muutamaa tenttiäkin olisi saanut tehtyä. Kiirettä on siis pitänyt eikä blogia ole ehtinyt tai jaksanut päivittää. Seuraavassa syväanalysoin jokaisen visiitin aikajärjestyksessä:

1.   Marjo P., Lissu, Laura ja Marjo M. (13.-24.5.) 

Maailman kauneimmat, hulluimmat ja fiksuimmat okl-tsiksit saapuivat luokseni 13. sunnuntaina ja olivat seuranani 12 päivää. Ottaen huomioon, että me viisi majoituimme keittiöttömään yksiööni, jonne vuokraemäntäni ei sallisi tuoda vieraita saati sitten yövieraita, pärjäsimme jokseenkin loistavasti. Vanha maanvaiva ei edes nähnyt tyttöjä koko aikana, josta saa ehkä kiittää harrastamaamme kehittynyttä porraskäytävässä hiipimistä ja alakerrasta kuuluvien äänien salakuuntelemista.

Tytöt osoittautuivat ihailtavan camping-henkisiksi vetämättömän vessani ja hiuksista tukkeutuvan kylpyammeeni kanssa. Marjo P. parka ei tosin tainnut käydä koko aikana kuin kerran kokosuihkussa kun onhan se muiden likavedessä seisoskeleminen kieltämättä vähän epämiellyttävää. Mutta onneksi Marjo ei hikoile(muuta kuin hyvin harvoin) ja kyllähän ne hiukset saa näköjään pestyä lavuaarissakin jos on tarpeeksi näppärä. Kaikki oppivat myös sheivailemaan pideen äärellä, jonkinasteista pideen väärinkäyttöä kenties, mutta me olemmekin suomalaisia emmekä voi tietää miten sitä oikeaoppisesti käytetään. Hmm.

Tutustuimme aperitiivokäytäntöihin kaikissa Milanon käymisen arvoisissa paikoissa ja nautimme elämästä, huolehdimme myös nesteytyksestä, kuuma kun oli. Marjo M:n johdolla valmistimme yhtenä iltana myös ihan oman aperitiivomme täällä kämpälläni ja buffet viineineen maistui hyvin kaikille. Ennen Miikkan Milanoon tuloa ehdimme myös edustaa italialaisissa kotibileissä ja luonnollisesti kaikki etenkin miespuoliset henkilöt olivat hyvin kiinnostuneita skandinaavineidoista.

Miikka siis tuli odotetuksi kuudenneksi pyöräksi Suomi-seurueeseemme ja onneksi pääsimme jo yhden yhteisen Milano-yön jälkeen hotellimajoitukseen kun päätimme lähteä parin päivän rantalomalle Rivieralle. 6 asukasta olisi pidemmän päälle ollut ehkä jo vähän liikaa. Suunnitelmamme mennä San Remoon ja sieltä päivä retkelle Nizzaan muuttui kun huomasimme kahden tunnin junassa matkustamisen jälkeen, että junahan meneekin Rooman suuntaan! Noh, eihän siinä mitään, päätimme mennäkin sitten kohtalon johdattamina Cinque Terreen. Oli pientä pelonpoikasta ilmassa viimeisen puolituntisen aikana kun toivoimme, ettei konnari saa meitä tyhmiä väärään junaan menneitä turisteja kiinni ja sakota kovasti ja paljon. Ei saanut eikä sakottanut ja pääsimme onnellisesti Monterossoon. Löysimme nopeahkosti tasokkaan yhden tähden hotellin, jossa tytöt majoittuivat kolme yötä kun taas me Miikkan kanssa kaksi.

Rantalomailu oli ihanaa vaihtelua Milanossa vietettyjen päivien jälkeen. Pikkukivet polttelivat jalkapohjia rannalla kävellessä mutta onneksi merivesi viilensi kärvistelyn. Heittelimme Miikkan kanssa leipäkiviä ja tytöt keskittyivät kokovartalogrillailuun. Seuraavana päivänä Marjo P. oli innoissaan kun passiivisen rantamursuilun sijasta lähdimme saksalaiseläkeläisten joukkooon reippailemaan patikointireitille. Bikinit päällä ja asenne kohdallaan patikoimme noin 5 kilometrin pituisen matkan aika vaikeakulkuista reittiä pitkin viimeiseen Cinque Terren kylään nimeltä Riomaggiore. Ensimmäisen välin onnistuimme matkustamaan yksityisristeilijällä kun kävimme vähän lirkuttelemassa että eikös nyt pliis päästäis teidän mukana sinne seuraavaan kylään, vaikka risteilijä olikin juuri lopettanut liikennöintinsä. Niinhän me sitten päästiin sinne ja olihan vaan elämää hiukset hulmuten risteillä kuudestaan laivan kannella ja katsella ohi lipuvia kauniita maisemia. Yhden kylävälin jouduimme myös matkustamaan junalla kun italialaiset idiootit olivat sulkeneet reitin eikä kävelyosuuden lipunmyyjä ollut voinut asiasta tietenkään mitään etukäteen mainita. Emme olleet ainoat vihaiset kävelijät sillä juna-asemalla. Viimeisellä osuudella, nimeltään Rakastavaisten polku päätimme käydä vähän uimassa ja kikkailimme itsemme alas kalliolle. Kaikki hyppäsivät mereen suoraan kalliolta ja suoriutuivat tyylikkäästi, vaikka bikinit eivät ihan paikallaan pysyneetkään. Merestä poispääseminen ei sitten sujunutkaan ihan yhtä tyylikkäästi kun terävät pikkusimpukat ja kaiken maailman kallioröpelöt repivät nättejä haavoja jalkoihin ja varpaisiin. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa.

Tytöt jäivät vielä päiväksi kun me Miikkan kanssa palasimme Milanoon juhlimaan Sepidehn 27-vuotissynttäreitä, jossa Salmiakkikoskenkorva oli yleisömenestys. Seuraavana päivänä olikin sitten vuorossa jalkapalloilta kun AC Milan ja Liverpool pelasivat Champions Leaguen finaalissa Ateenassa. Duomon aukiolle oli viritetty screen, josta pääsimme sitten seuraamaan peliä ja nauttimaan italialaisesta futishurmiosta. Kävi nimittäin niin että Milan voitti ja kieltämättä oli aika mahtava fiilis seurata ympärillä riemuitsevia ja juhlivia italialaisia joita oli paikalla vähintään kymmeniä-, ellei satojatuhansia.

Reissuun sisältyi myös Italian Cupin finaali Inter-Roma, jonka kävimme tyttöjen kanssa todistamassa San Sirolla. Tytöt harrastivat myös itsenäistä matkailua kun minun piti melkein joka päivä olla töissä. He kävivät nimittäin Como-järvellä, jossa monet legendaariset sanonnat saivat alkunsa ja George Clooneyn huvila tuli tirkisteltyä. Taisi siihen reissuun liittyä myös pieni metsään eksyminen mutta kotiin palasivat illalla ehjinä ja onnellisina.

Kaiken kaikkiaan oli ihanaa kun tytöt olivat käymässä, ainakin näin emännän näkökulmasta katsottuna ja nopeasti meni sekin 12 päivää.

2.   Sanna (3.-8.6)

Seuraava vieraani oli kouluaikainen ystäväni Sanna, jota kevyempään pakkaamiseen ei moni, tai en ainakaan minä, pystyisi. Viiden päivän Milanon ja kolmen päivän Dublinin matkaa varten Sanna oli pakannut tavallisen koulurepun ja hienon armeijakäsilaukullisen verran kamaa. Siis pelkkää käsimatkatavaraa! Mutta niin se vaan käy jos osaa, eikä halua raahata turhaa tavaraa mukanaan matkustaessaan. Tosin Sanna parka joutui silti kantamaan matkalaukkua ympäri Eurooppaa kun 15kg maallista talvivaatepainotteista omaisuuttani matkusti Suomeen Sannan mukana Dublinin kautta. Olen Sannalle kyllä tosi kiitollinen ja Maisalle myös joka otti laukkuni Helsingissä sitten hoitoonsa 5.7. asti.

Myös Sannan kanssa tutustuimme ah niin ihaniin aperitiivokäytäntöihin, ja mikäs siinä oli drinkkejä maistellessa ja tarinoidessa. Viime tapaamisesta on niin pitkä aika että kerrottavaa sitten riittikin. Olimme myös erittäin kultturelleja kun kävimme La Scalassa katsomassa oopperan “Minskin leidi Machbeth” (erittäin vapaa suomennos italialaisesta nimestä)ensi-iltanäytöksen.

Kävimme yhden yön ja kahden päivän reissulla Firenzessä ja yövyimme samassa symppishotelli Jollyssä kuin maaliskuussa Miikkan ja Lappalaisen pariskunnan kanssa. Firenze oli kaunis, eikä meitä masentanut edes yhtäkkiä alkanut rankka ukkosmyrsky, joka saartoin kaikki turistit sisätiloihin. Pääsimme muutaman jenkkitytön kanssa nättiin porttikäytävään sateensuojaan kun vartijaa säälitti meidän kyhjöttämisen ja hytiseminen katoksen alla. Siellä sitä tuli tovi pelailtua Wizardia, jossa Sanna osoittautui kunnon ammattilaiseksi. Eikä se sade mihinkään loppunut ja niinpä lähdimme sitten vain kävelemään vuotavan sateenvarjon suojassa juna-asemalle tulvivia katuja pitkin. Kengät saivat kunnon kylvyn matkalla mutta siellähän ne sitten junassa vähän pääsivät kuivamaan. Kävimme tutustumassa Duomoon matkan varrella ja siellä oli muutama muukin turisti pitämässä sadetta.

Ennen sadetta kävimme Uffizin taidemuseossa muutaman tunnin ajan kiertelemässä. Oli mielenkiintoista varsinkin kun mukana oli taideopiskelija Sanna, joka osasi kertoa paljon kaikkea monestakin teoksesta. Sannan kanssa bongailtiin sitten antiikin Rooman marmorisia keisaripatsaita, joista Sanna varsinkin osasi kertoa kaikkea mielenkiintoista. Selvisi kuka oli ollut kenenkin toy boy ja niin edelleen. Näimme paljon taidehistorian suuria teoksia kuten Venuksen syntymän ja Kevään. Vaikuttavaa oli ja ope-opiskelijakortillani pääsin vielä ilmaiseksi sisään! Eikä meidän tarvinnut jonottaa sisäänpääsyä ulkona kuin ehkä tunti, jonka senkin käytimme Wizardin pelaamiseen.

Kannatti siis käydä uudestaan Firenzessä ja olisi siellä viihtynyt pidempäänkin mutta perjantaina Sannan lento lähti Dubliniin ja minun puolestani viimeistä kertaa Pariisiin. Kovasti tykkäsin myös tästä vieraasta, eikä edes työntekoni ollut kovin häiritsevää kun Sanna hyväunisena nukkui pitkään ja ehdin aamulla käydä hoitamassa hommat ennen yhteistä päivää kaupungilla. Vuokraemäntä ei huomannut myöskään Sannaa, hähää! 

3.   Karen ja Linn

Norjalaistytöt ovat vieläkin luonani, tosin tällä hetkellä Cinque Terressä kolmatta päivää mutta illalla he palaavat ja vietämme viimeisen illan Milanossa ennen heidän kotiinpaluutaan. Ettei tästä postauksesta tulisi enää tätä tuskaisemman pidempää niin kerron seuraavassa osassa kuinka turskatyttöjen kanssa sujui. Kerron seuraavassa myös Miikkan kanssa tekemästämme Rooman junareissusta ja viimeisestä Pariisin reissusta. Ciao, a prossima!

Viikko kevätlomastani kului Espanjan auringon ja välillä pilvien alla Katalaanien pääkaupungissa Barcelonassa. Matkalla mukana olivat Miikka ja Ranskan suomalaiserasmus-vahvistukset: Reetta, Saija ja Raisa. Kokonaisuudessaan reissu oli vallankin antoisa, huolimatta pienistä vastoinkäymisistä joita kohtasimme. Näihin edellä mainittuihin vastoinkäymisiin voisi laskea kuuluvaksi muun muassa Reetan laukkuongelmat (matkalaukusta lähti kahva irti ja suunnilleen koko omaisuuden sisältänyt käsilaukku pöllittiin rannalla), Miikkan ruokamyrkytys, tyttöjen näkemä ruumis hostelliin vievän huora- ja huumekadun varrella, Sannin (pahasti) ja Miikkan (semipahasti) rannalla palaneet ihot ja yleinen vitutus kun kaikki tuntui menevän päin persettä jokseenkin koko ajan.

Mutta kaikki olivat mukana hyvällä asenteella eikä hermoja menetetty  ainakaan kovin totaalisesti tai pitkäaikaisesti. Hermojen menettämisiä estääksemme kävimme tankkaamassa niin ruokaa kuin nesteitäkin aina sopivin väliajoin, eli usein. Ja kun muuten asiat eivät sujuneet aivat niin kuin piti niin ainakin onnistuimme löytämään loistavia ruokapaikkoja kun liikuimme turistivirtoja edemmäs ja pyörimme paikallisten kortteleissa. Reetan kanssa tykästyttiin Iberian kinkkuun(jambon), jota sai patonkinsa väliin paikassa kuin paikassa. Kävimme myös joka päivä La Rambla-kadun varrella olleilla markkinoilla hakemassa päiväannoksen vitamiineja hedelmien ja hedelmäpirtelöjuomien muodossa – oli hyvää ja halpaa Suomen hintoihin nähden.

Muutenkin Barcelonan hintataso miellytti Milanon, Pariisin ja Marseillen ökykalleuteen tottuneita matkaajia. Lasi hyvää Cava-shamppanjaa kustansi allekirjoittaneelle 2,5€ ja drinkkejäkin sai muistaakseni viidellä eurolla kivassa paikassa nimeltä Ambar. Parina iltana kävimme Miikkan seurana pubeissa seuraamassa fudista mutta siellä oli jälleen tutut kiskurihinnat koskapa paikallisia näihin britti- ja irkkupaikkoihin ei juurikaan ollut eksynyt. Viimeisen illan valinta oli meksiloinen ravintola, jossa saimme aikaa kulumaan noin kolme, neljä tuntia kun söimme mahat palloiksi ja huuhdoimme ne alas happy hour-hintaisilla mojitoksilla (myös vadelmanmakuisena) ja margaritoilla. Miikkan kanssa kumosimme mansikka-margaritakannullisen ja oli hauskaa vaikka edessä olikin kotiinpaluu ja pitkä ero  toisistamme. Juodessamme pelasimme korttipeliä nimeltä Wizards, johon on hyvin helppo koukuttua. Suosittelen kaikkien Saksaan matkaavien hankkimaan sen tuliaiseksi itselleen. 

Kaupunkilomalla kun oltiin niin tulihan sitä taas käveltyä kilometri poikineen. Ja kivalta näytti,  vaikken henkilökohtaisesti kaupungin arkkitehtuurista osittain vastannutta Gaudia kovin korkealle arvostakaan. Paljon oli sympaattisia katuja, kauniita puistoja ja näköalamäkiä. Modernista arkkitehtuurista saa myös nauttia kun vain katselee ympärilleen, merenrannalla oli muutama erikoinen kyhäelmä ja olihan siellä myös sellainen ei-niin-kovin-etäisesti dildoa muistuttava pytinki. Rannalla makoiltiin yksi päivä mutta lopetettiin se löhöäminen sitten siihen kun oltiin lähdössä syömään ja huomattiin että Reetan laukku ei enää olekaan siinä missä piti. 

Tutustuttiin sitten myös poliisilaitokseen ja Suomen kunniakonsulaattiin. Jälkimmäisessä tietotekniikan kehitys oli jäänyt noin vuoteen -90, sen verran antiikkinen “tietokone” siellä majaili ja nettikin toimi modeemilla!?! Mutta kyllähän sitä saa kirjoituskoneellakin aikaiseksi niinkuin se konsulaatin sitruunan syönyt täti meille näytti…mutta on se kumma ettei löydy sen verran ylimääräistä rahaa että voisi varustaa konsulaattinsa edes suht edustavaan kuntoon. Sairaalaan ei kuitenkaan päästy käymään vaikka Miikka-parka viettikin yhden yön harjoitellen norjaa hotellin vessassa. 

Kaikenlaista skepulia siis saatiin osaksemme mutta niinkuin sanottua, loppu hyvin kaikki hyvin. Allekirjoittaneelle ainakin jäi hyvä kuva rennosta biletyskaupungista, johon pitää päästä vielä joskus uudestaan. Tällä kertaa Ronaldinho ja Cannavaro jäivät näkemättä kun liput matseihin oli myyty loppuun jo vuonna kivi ja kuokka. Ja eihän se olisi sopinut tämän matkan onnistumiskuvioihin ollenkaan että olisimme saaneet hankittua liput, siihenhän olisi tarvittu tuuria! Mutta sain sentään esanssikirsikalta maistuvan virallisen Barsa-tikkarin FC Barcelonan fanikaupasta kun olimme matkalla Picasso-museoon. Myös majoittuminen onnistui, tytöillä oli kiva hostelli ja meillä Miikkan kanssa hotelli, jota Reetan espanjanopettaja oli suositellut. Tosin huonesiivoojallamme oli varmaan joku pahanasteinen karvanlähtöaika kun joka paikka vessan seinistä lakanoihin oli täynnä hänen mustaa turkkiaan, kerrassaan ihastuttavaa. 

Tämän loppukappaleen omistan omalle vanhenemiselleni, 29.4. on nimittäin syntymäpäiväni ja tänä vuonna mittariin tulee 23-vuotta. Omituista kun alkaa olla jo ihan ikäneito, ainakin jos vertaa omaan teinisisko”Sweet sixteen”-Siiriin. Hehhee, mutta siis oikeasti mulla ei oo mitään ikäkriisiä ja on vaan kiva tulla vanhemmaksi ja viisaammaksi. Mutta on se vaan kummallista, että samanikäiset ihmiset kuin minä alkaa tehtailla lapsia ja mennä naimisiin ihan niinkuin siinä ei olis mitään omituista…ja eihän siinä olekaan, aika on ajanu musta varmaan vaan ohi kun en halua tehdä kumpaakaan näillä näkymin vielä ainakaan muutamaan vuoteen. Tai sitten todennäköisesti olen vaan vielä liian itsenäisyydenhaluinen ja itsekäs kyrsä, jolla ei ole kiire mihinkään – ei ainakaan vaipanvaihtoon tai rouvaelämään.

Viimeisen kuukauden aikana Milanoon on tullut kesä! Niin lämpimästi aurinko lämmittää, kukat kukkivat ja lehdet vihertävät että ihan ihmetyttää. Nythän on vasta huhtikuu mutta vastaa kyllä ihan Suomen kesäkuuta, sataa vain vähemmän.

Siiri ja Viivi kävivät pidennetyllä pääsiäislomalla luonani ja oli oikein mukavaa. Shoppailupainotteisen Milano-osuuden jälkeen lensimme loppuajaksi Pariisiin Miikkan luokse. Toki Milanossa muutakin tehtiin kuin vain shoppailtiin; aperitiivot, pizzat ja italialaiset pääsiäisherkut tuli kokeiltua ja illalla kävelimme ihmispaljoudessa ihmettelemässä maailman menoa. Parina iltana näimme sattumalta söpöjä italialaisbreikkaajia Corso Vittorio Emanuelella ja kyllähän siinä aikansa saa kulumaan poikien notkeutta ja treenattuja vartaloita tuijotellessa. Kävimme kävelemässä myös Naviglin kanava-alueella, joka öiseen aikaan on aina täynnä nuoria ja vähän vanhempia pitämässä hauskaa. Siiri-parka joutui miesten härskien ehdottelujen kohteeksi ja sai paljon sihinää osakseen – tiedä sitten mitä ne sihinällään tarkoittivat mutta eiköhän se tullut kuitenkin selväksi. Siirin kysymykseen onko minulla ollut täällä samalaista koko ajan jouduin vastaamaan myöntävästi…eikä kevään saapuminen ja siitä aiheutuva hormonien villiintyminen ei ole ainakaaan auttanut asiaa yhtään. No, maassa edelleenkin maan tavalla mutta odotan jo innoissani Suomeen palaamista kesällä vaikka täällä kaikesta ärsyttävästä huolimatta onkin ihan mahtavaa.

Pariisissa teimme perusturistikierrokset parin päivän aikana ja oli oikein kaunista kun aurinko paistoi Ranskassakin. Tiistain 10.4. saimme kulumaan Disneylandissa kun Miikkan siellä työskentelevä ystävä Kiira sai järjestettyä meille ilmaisen sisäänpääsyn. Hauskaa oli ja Siiri kiherteli innoissaan kun yksi lapsuuden unelma kävi toteen. Muistan itsekin kuinka klassikkopiirrettyjen videoiden lopussa oli aina pitkä EuroDisney-mainos jota tuli silmät suurina tuijotettua sillon pienenä Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön aikaan. Täytyy myöntää että kyllä se Disney-setä osaa rahastamisen ja markkinoinnin vanhan kunnon Ameriiiiikan malliin. Rahastamisen lievästä sivumausta huolimatta meillä oli hauskaa, eikä Miikkakaan oksentanut missään laitteessa.

Kävimme Erasmus-bileissä Montparnassen lähistöllä ja sielläkin oli hauskaa, seuraavana päivänä odottanut Suomeen takaisinlähtö meinasi vain vähän masentaa tyttöjä – varsinkin Siiriä jonka kohtalona oli palata Leppävirralle, siitä kun ei mitään maailman metropolia saa tekemälläkään. Klubilta kotiin palaaminen sujui Suomen hintoihin nähden naurettavan halvalla taksikyydillä, jonka aikana taksiimme törmäsi humalassa törttöillyt vanhempi herra, joka oli sytyttänyt tupakkaansa ja samalla vähän taksimme takaosaa. Suomalaisittain omituista oli ettei poliisia kutsuttu paikalle eikä mitään vakuutusjuttujakaan käsitelty…noh Patonkilassa Patonkilan tapaan. Tyttöjä oli kuitenkin kivaa pitää vieraina luonamme ja itkuhan siinä tuli kun saatoimme pikkusiskon ja Viivin lentokentälle menevään junaan.

Muutaman tunnin päästä lähden lentokenttäbussilla kohti Bergamoa ja sieltä suuntaan Ryanairilla Barcelonaan Miikkan ja Pariisin tyttöjen luokse. Matka on nimittäin yhdistetty joulu- ja synttärilahja minulle rakkaalta Miikkikseltä ja tulee luultavasti olemaan ihan huippuhauskaa! Palaan asiaan viikon kuluttua.

Viikonloppuna kämpälläni tapahtui jotain omituista. Kävi nimittäin niin että Venetsian tuliaiskeittolevyni koki vihdoin neitsytkokkailunsa. Kaikki kävi melkoisen kivuttomasti ja keittämäni kaakao(vanukas) tuotti lopulta suurta nautintoa kaikille osapuolille. Sepideh oli todistamassa tätä neitsytkokkausmatkaa ja sai myös osansa työni hedelmistä. Nautintoa ei pilannut edes se, että kaakaon juomislusikoiminen tapahtui Ikea-laseistani kun kaikki kaksi mukiani olivat likaisina ja ne ovat sitä paitsi niin rumia ettei niitä voi käyttää tällaisessa erityistilaisuudessa(mutta ei kyllä oikein missään muussakaan tilaisuudessa). Kaakao(vanukas) oli oikeastaan melko pahaa mutta se ei kylläkään johtunut keittopeukalokeskelläkätisyydestäni koska kaakaojauhe tuli pussista eikä minun tarvinnut kuin lisätä vettä ja keittää se vuokraemännältä saamassani kämäisessä kattilassani. Mutta pääasia on että levy toimi hyvin ja keittiö saatiin vihityksi käyttöön.

Uudesta keittiöstäni innostuneena päätin sitten valmistaa ensimmäisen ei-valmisruoka-illalliseni Italiassa täällä kotonani. Pastan kiehuessa söin alkuruoaksi porkkanan ja leipätikkuja. Pian pasta olikin sitten jo al dente ja pääsin lisäämään pestokastikkeen ja feta-kuutiot. Oli hyvää ja helppoa! Jälkiruoaksi nautin sisilialaisen appelsiinin ja elämä hymyili kun maha oli täynnä ja mieli iloinen onnistuneesta ruoanvalmistuksesta. Kivaa kun nyt on vähän vähemmän vajaa keittiö!

Kaiken syömisen ja kokkailun ohessa olen käynyt myös luennoilla. Aloitin muun muassa taas venäjän opiskelun – lukion kolmannesta, eli viimeisimmästä venäjänopiskelukerrastani onkin ehtinyt kulua jo nelisen vuotta eli vähän on ruosteessa ruskii jasik mutta kyllä se on jo pian varmaan ihan harasoo. Baristana sivutoimisesti toimiessani ja kahvia säännöllisesti kupeittain valmistaessani olen jokseenkin pakon edessä oppinut juomaan kahvia – ja kyllä vaan tuoreen kahvin aromi on jotain ihanaa! En kyllä edelleenkään juo kuin ehkä kupin kaksi viikossa mutta nyt se sentään menee jo alas. Lempparini on marucchino, eli espresso kaakaojauheella ja maitovaahdolla – canna-sokeria sekaan ja johan Sannikin juo kahvia.

Heini ja Sakru vierailivat luonani viikon verran ja oli kyllä mukavaa pariskuntalomailua, Miikkakin oli siis mukana. Söimme ja joimme hyvin, kävelimme paljon ja pelasimme vielä enemmän! Milanon lisäksi kävimme Venetsiassa ja Firenzessä kun junalla pääsee melko nopeasti ja edullisesti liikkumaan ympäriinsä täällä pohjois-Italiassa. Ostamani 140cm leveä ilmapatja oli kuulemma ihan oikeesti mukava nukkua, joten kyllä sitä kannattikin sitten yksi päivä metsästää ympäri Milanon erä-urheiluliikkeitä!

Venetsia kanaaleineen oli kaunis ja tähän aikaan vuodesta ihanan vähäturistinen. Muistelin kauhulla viiden vuoden takaista rotary-reissua Venetsiaan heinäkuussa kun turisteja oli enemmän kuin puluja! Majoituimme halpaan hotelliin lähellä rautatieasemaa ja saimme hyvin rahoillemme vastinetta. Aamupalakin sisältyi hintaan ja oli kiva vaihteeksi käydä suihkussa, jonka viemäri jopa vetää…omani kun on ollut lähiaikoina vähän jähmeä. Otimme aikaisen paikallisjunan Milanosta ja olimme hyvissä ajoin Venetsiassa kiertelemässä. Sää oli aurinkoinen ja saimme monta nättiä kuvaa. Kellotornista oli komeat näkymät ja kaikki olivat tyytyväisiä elämäänsä. Illalla eksyimme sattumalta viinibaariin, jossa oli live jazzmusiikkia! Musiikki kaikui ties kuinka pitkälle kun bändi soitti ulkona kanaalin vieressä mutta meitä se ei haitannut. Sakrulla oli sinä päivänä 25-vuotissynttärit ja niinpä etsimme ravintolan, josta saisimme kakkua päivänsankarille. Löysimme kivan näköisen paikan, jonka hinnat eivät olleetkaan niin kivan näköiset, mutta 25-vuotta täytetään vaan kerran ja kyllä vaan kakku oli hyvää. Aamupalan ja hotellista uloskirjautumisen jälkeen kävimme ostamassa iltapäiväksi junaliput Firenzeen ja käytimme vielä reilut kuusi tuntia Venetsiassa kiertelyyn. Ostimme minulle myös oudon tuliaisen, nimittäin sähkölieden! Nyt voin siis kokkailla kaikkea ei uunia vaativaa tällä mahtavalla yksilevyisellä liedelläni, hurraa!

Junamatka Firenzeen sujui nopeasti sillä pelasimme Wizard-nimistä korttipeliä ja söimme eväitä. Bolognassa vaihdoimme nopeaan junaan ja Lappalaisen pariskunnan vatsat eivät tykänneet junan 200km/h mutkakaarroksista. Onneksi Bologna-Firenze-väli oli ohi nopeasti ja pääsimme taas etsimään yöpaikkaa. Jälleen meillä oli onnea sillä löysimme kivan 2 tähden hotellin, jossa huonekoko oli valtava ja aamupalalla sai hedelmiä! Palvelu oli erinomaista mutta vastaanottovirkailija oli jopa hieman liian innokas sillä emme meinanneet päästä illalla ulos kun hän esitteli Frenzeä karttansa avulla niin tohkeissaan. Kävimme kuitenkin hänen suosittelemassaan paikallisessa pizzeriassa ja saimme vatsamme täyteen pizzaa ja pastaa, naminami. Ruoan jälkeen kiersimme vielä vähän Firenzen öisiä katuja ja kävimme kääntymässä tuomiokirkon kohdalla. Jalat olivat hapoilla kaikesta kävelystä ja päätimme palata hotellille nukkumaan kunnon yöunet, että seuraavana päivänä jaksaisimme taas koluta uutta kaupunkia ympäriinsä.

Päivä oli pilvinen muttei onneksi sateinen ja saimme kierrellä rauhassa. Heini ja Sakru olivat menneet jo edeltä Bobolin puistoon, joka sijaitsee mäen huipulla ja josta on kauniit näkymät ympäröivään kaupunkiin. Miikkan kanssa seurasimme perästä emmekä päässeet livahtamaan ohi vartijoiden niin kuin H&S ja niinpä meidän piti ostaa liput. Epäreiluutta. Opeopiskelijana pääsin kuitenkin ilmaiseksi ja Miikkakin puoleen hintaan, joten emme ihan kauheasti köyhtyneet nähdäksemme puistoniloja. Ihailimme näkymiä, söimme vähän Fazerin sinistä, pelasimme pari peliä Wizardia ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Syönnin jälkeen päätimme, että Michelangelon David on nähtävä ja niinpä lähdimme etsimään tätä museota. Pojat säikähtivät pitkiä jonoja ja päättivät lähteä ostamaan paluulippuja Milanoon kun jäimme Heinin kanssa jonottamaan nähdäksemme ehkä yhden maailman kuuluisimmista veistoksista. Puoli tuntia kului nopeasti ja taas yliopistokortistani oli hyötyä sillä pääsin sisään ilmaiseksi! David oli hieno ilmestys – istahdimme Heinin kanssa alas ja katselimme hyvin muovattuja pakaroita ja mietimme ovatko kämmenet liian isot suhteessa muuhun vartaloon. No, oli miten oli mutta kyllä Michelangelo on ollut aika kova poika tekemään veistoksia ja maalauksia. Kiertelimme vielä vähän Firenzeä kun sitten pitikin jo lähteä takaisin kotiin. Koko junamatkan ajan pelasimme korttia ja niinpä se pari tuntia sitten kuluikin leppoisasti.

Milanossa kävimme Tiede- ja tekniikkamuseossa, jossa ainakin minun lemppareita olivat Leonardo Da Vincin keksinnöistä tehdyt mallinnokset ja kokonainen merirosvolaivalta näyttänyt laiva joka oli rahdattu sisätiloihin. Söimme pari kertaa Bio Solaris nimisessä pizzeriassa, jossa on ylivoimaisesti parhaat pizzat joita olen Italiassa tähän mennessä maistanut! Kävimme myös tutustumassa aperitiivo-käytäntöihin parina iltana ja drinkit olivat hyviä – sekä alkoholittomina että alkoholillisina. Heinin kanssa tutustuimme Italian viinitarjontaan ja on se vaan kumma kun täällä saa huippuviinejä neljällä eurolla ja tosi hyviäkin kolmella! Miksei Suomessakin voisi olla näin! Illat kuluivat jutellessa, salmiakkia ja suklaata syödessä ja pelejä pelaillessa. Oli ihanan rentoa ja onneksi myös vieraat tuntuivat nauttivan olostaan. Eikä edes hermo mennyt vaikka neljästään asuttiinkin täällä minun yksiössäni, kunnioitettava saavutus! Haikea fiilis jäi kun saatettiin Miikkan kanssa peli- ja matkaseuralaisemme Malpensa-bussiin.

Miikkan kanssa käytiin sitten H&S lähtöä seuraavana iltana katsomassa serie A-fudista kun pitihän se läski-Ronaldo päästä näkemään Milanin paidassa. Chievo hävisi ja sain videolle toisen Milanin maaleista, ja hauskaa oli. Turvatarkastukset olivat vähän eri luokkaa kuin syksyllä ennen tätä vartijan kuolemaa, mun laukku tutkittiin tarkkaan ihan kameraa ja meikkipussukkaa myöten. Mutta hyvä vaan ettei turvallisuuden kanssa leikitä. Kun sitten Miikkakin lähti takaisin Pariisiin oli hetken aikaa vähän orpo olo kun oli viimeiset pari viikkoa ollut suomalaisseurassa. Koti-ikävässä sitten söin hapankorppua ja äkkiä elämä voitti taas. Kaikki kenelle kyseistä korppua olen syöttänyt ovat muuten tykänneet kovasti. Turkinpippurit eivät saavuttaneet yhtä suurta suosiota mutta se nyt on ehkä ihan ymmärrettävää. Netti kotiin-hanke on kaatunut vuokraemäntäni älykääpiöyteen, enkä enää jaksa vinkua ja valittaa siitä kun on jo melkein huhtikuu, eikä vaihtoa ole jäljellä kuin korkeintaan kolme kuukautta. Jos netti järjestyy niin jippii mutta enää en viitsi edes toivoa, että jotakin niin ihanaa voisi tapahtua kun vuokraemäntäni jotenkin liittyy asiaan. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia.

Taas on viikko vierähtänyt ja kaikkea kivaa on tapahtunut. Kaikkeen kivaan sisältyy muun muassa nettiyhteyskotiin-prosessin edistyminen, vuokraemäntä osoittaa vihdoin ja viimein kummallista yhteistyökykyisyyttä asian suhteen ja elän toivossa että maaliskuussa voin jo päivittää blogia kotoa käsin! Yritän kuitenkin olla innostumatta liikaa, Italiassa jos missä kärsivällisyyttä koetellaan etenkin tällaisissa “odotellaanpas josko se asentaja tänään tulisi”-tilanteissa. 

Toinen kiva asia on se että löysin ison supermarketin nimeltä Coop viiden minuutin kävelymatkan päästä kotoani. Pyörin käytäviä pitkin innoissani ja löysin ilahduttuvan suuret valikoimat valmisruokaa ja mikrokeittoja – keittiöttömänä olo kun ei ole mitään gastronomista juhlaa. Ostelin vihanneksia ja hedelmiä kilokaupalla kun ne olivat niin nätisti esillä punotuissa koreissaan ja näyttivät kaikki tuoreilta ja hyviltä. Ennen kävin enimmäkseen ruokaostoksilla lähellä kotiani sijaitsevassa GS:ssä, jossa haisee kala kuin satamamarkkinoilla ja jossa leipä loppuu aina ennen puoltapäivää. Mutta enää ei tarvitsekaan mennä Grande Schifoon(=Suureen Ällötykseen), niinkuin joku italialainen GS:ää kuvaili vaan aion muuttua Coopin vakioasiakkaaksi, siellä ei haise kala vaikka kalatiski on viisi kertaa isompi kuin GS:ssä. 

Kuntoilu on lähtenyt hyvin käyntiin kun on ollut loistavat lenkkeilyilmat koko viime viikon – aurinko on paistanut ja asteita on ollut noin +10. Milano on aika iso city ja vaikka olen majaillut täällä jo 5kk niin silti saatan löytää jättimäisen marketin muutaman kulman takaa. Siksipä aionkin tehdä pitkiä reviirinlaajentamis-lenkkejä lähiympäristööni kun tuo Parco Sempione on jo aika hyvin tullut tutuiksi sitä ympäriinsä juoksennellessa. Lauantaina puisto muuten oli suljettuna koska sieltä löydettiin sodanaikainen pommi! Au-pair Johanna kertoi tämän sunnuntai-iltana Alhambraa pelaillessamme ja tänään aion ostaa sanomalehden jossa asiasta varmaan kerrotaan lisää! Sunnuntaihin mennessä pommi oli kuitenkin saatu jo poistettua koskapa siellä juoksentelin vielä siihen aikaan onnellisen tietämättömänä puistoon hautautuneista räjähteistä, ihmettelin vain kun osa porteista oli suljettuna enkä päässyt kiertämään linnaa niinkuin tavallisesti. 

En päässyt katsomaan balettia viime viikolla mutta toivottavasti se päivä tulee vielä vastaan lähiaikoina. Tänään menen ilmaiseen piano- ja viulukonserttiin illalla, samaan aikaan siellä konservatoriossa olisi Olli Mustonen esiintymässä mutta liput maksaa liikaa ja siksipä on tyytyminen Puccini-salin ilmaisesitykseen. Ostin alennuksella Taschenin Desing-kalenterin vuodelle 2007 ja olin iloinen kun löysin kuvista iittalaa ja Marimekkoa! Ja kun luin maaliskuun britti-Vogueta niin siellähän poseerasi Suomen ensimmäisen Mallikoulun voittaja, Suvi Koponen, jota kehuttiin ihan pääkirjoitusta myöten uuden ajan energiseksi malliksi ja niin edelleen. Moneen pieneen Suomi-juttuun olen nyt ihan parin päivän aikana törmännyt ja hyvä vaan – Suomi kartalle!

On tullut vähän taukoa tähän blogin päivittelyyn mutta elossa ollaan! Suomessa vierailu oli ihanaa ja tulihan sitä luntakin sitten pari senttiä tänäkin talvena nähtyä. Rentoa lomahengailua Leppävirta-Savonlinna-akselilla kesti reilut kaksi viikkoa. Rakkaita ihmisiä näin kiitettävästi ja salmiakkia söin niin että verenpaine lähti varmasti uuteen nousuun! Italiaan palasin tammikuussa ja jotenkin aika on kyllä mennyt ihan hullun nopeesti eteenpäin…apua nyt on jo helmikuu!

Mitäs sitten olenkaan puuhaillut alkuvuonna 2007? Kävin viikon visiitillä Miikkan luona ja siellä oli taas vaihteeksi oikein hauskaa. Tapasin Pariisin saksalaisia, virolaisia ja suomalaisia vaihtareita ja käytiin muun muassa hyvin romanttisella Seine-risteilyllä Miikkan ja 200 muun erasmus-opiskelijan voimin. Hankin kyllä jostain itselleni ei-niin-kivan flunssan, johon sisältyi kaikkea ällöä kurkku- ja yskävaivaa. Kröääh. Onneksi ei tarvinnut potea yksin kun sai olla Miikkan parantolassa. M:n ystävän Reetan kanssa tyhjennettiin M:n lääkevarastoista aika tehokkaasti Codetabsit ja Strepsilssit kun podettiin yhdessä rue Amelotilla ja pelailtiin “Phase”-nimistä korttipeliä ja lautapeliä nimeltä Alhambra.

Sitten tultiin yhdessä M:n kanssa takaisin Milanoon ja sairastamisvuoro siirtyi Miikkalle. Italiasta ei löytynyt Codetabseja mutta pullollisen yskänlääkettä sain sentään ostettua. Reetta tuli Pariisista pariksi päiväksi vieraaksemme ja oli oikein kivaa olla taas matkaoppaana. Ilmeisesti Reettakin viihtyi kun vannoi tulevansa käymään vielä uudestaan! Miikka sairasti aamupäivät kotona kun kävin hankkimassa leipää pöytään Lo Spuntinossa. Kahvinkeitto ja tiskaaminen sujuu jo melko kiitettävästi, tilausten ymmärtäminen vähän nihkeämmin. Mutta italiaa oppii koko ajan lisää – pakko on paras inspiraatio!

Sunnuntaina ajateltiin M:n kanssa käydä San Sirolla katsomassa Inter-Roma serie A-peli, mutta eipäs mentykään kun kyseinen peli peruutettiin. Jaa että miksi peruutettiin? No, kävi niin että Catalonin peliä vartioimassa ollut poliisimies räjäytettiin ja kaikki jalkapallo-ottelut  peruutettiin ja nyt niitä pelataan tyhjille katsomoille. On se kumma kun täällä ei mahdeta mitään mafian puuhille! Cattolicássa on tenttikausi vielä menossa mutta pian luennot alkavat taas. Opiskellaan Sepidehn kanssa lisäksi italiaa kerran viikossa Paolon kanssa yksityisesti kun intensiivi- ja jaksokurssit päättyivät ennen joulua. Pienryhmässä oppiminen on kyllä niin paljon tehokkaampaa kuin 25 muun aloittelijan kanssa.

Käytiin maanantai-iltana Sepidehn kanssa kuuntelemassa englantilaisen Russell Howardin stand-up-show “Scimmie” baarissa Naviglian kanava-alueella. Ihan kaikkea en ymmärtänyt mutta melkein kaiken kuitenkin ja hauskaa oli. Jossain lehdessä kyseistä Howardia oli kuvailtu vaatimattomasti brittihuumorin tulevaisuudeksi, enkä ihmettelisi vaikka olisikin. Ihailen stand-up-koomikoita, varsinkin sellaisia joiden puolesta ei tarvitse tuntea myötähäpeää, sillä kyllä se vaan vaatii pokkaa mennä yleisön eteen ja saada porukka nauramaan.

Päätin aloittaa kuntoilun kun se on jäänyt harmittavan vähälle täällä makaronimaassa. Hyvä syy aloittaa treenaaminen on mielestäni myös se, että en ole voinut ostaa -50% ihania alesaappaita kun pohkeet on liian läskit italialaisiin saappaanvarsiin! Kamalaa! Kengänkokoni on muuten juuri sopiva sillä 35-36 koista löytyy eniten valinnanvaraa mutta miksi niistä varsista pitää tehdä niin tiukat, en ymmärrä! Kuntosalit on niin kalliita, että pitää tyytyä kotona tehtyihin lihaskuntoharjoituksiin ja puistossa juoksemiseen. Mutta päätös on nyt kuitenkin tehty, läskit lähtee ja kesällä mulla on jalat kuin Sarah Jessica Parkerilla!

Tällä viikolla yritän kuntoilun lisäksi nähdä muun muassa Keäsyön unelma-baletin La Scalassa, vierailla Breran taideakatemiassa, jossa opiskelee saksalainen taideopiskelijaerasmus Thomas ja saada sen kirotun nettiyhteyden vihdoin ja viimein tänne kotiin. Hyvät on aikeet mutta saa taas nähdä kuinka käy. Täältä tähän ja pahoittelen kun tuli taas aika pitkä tilitys tästäkin.

Luulen, että tämä vaihtovuoden joulukuu on tähän astisen elämäni paras joulunaluskuukausi. Näin, vaikka minulla ei ole ollut edes suklaakalenteria! (Enkä nyt tarkoita sellaisia 2€:n pahvi”suklaa”kalentereita vaan kunnon namisuklaaversioita)

Mutta miksi sitten on ollut niin kivaa? Ensinnäkin uusi, yhä rakkaammaksi käyvä kotikaupunkini näyttää parhaita puoliaan näin joulunaikaan; markkinat, jouluvalot, konsertit, vähemmän stressaantuneet ihmiset, panettonet (panettone=Milanon kuuluisa joululeivonnainen) ja tunnelma kaiken kaikkiaan ovat luoneet kivaa joulufiilistä. Edes jokseenkin pelottavat muoviset joulupukki-kiipeää-parvekkeelle-jalka-sijoiltaan-menneen-näköisenä-koristeet eivät ole saaneet tunnelmaa laskemaan. Mutta täytyy kyllä myöntää, että välillä italialaisten joulukoristevalinnat ovat jotakin ihan kamalaa…tosin kaikki minua paremmin tuntevat tietävät miten nirso ja tarkka tämän vaihtaritytön maku on oikeastaan minkä tahansa asian suhteen. Luntakaan ei ole tullut ikävä täällä vesisateen keskellä kun sitä ei kerta Suomessakaan pahemmin ole minun kotileveyspiireillä näkynyt. Tosin parempi olisi jos sitä ilmestyisi edes pari senttiä ennen kuin Sannie keskiviikkona palaa kotiin kuin Lassie konsanaan.

Toisekseen kielitaitoni alkaa olla sillä tasolla, että pystyn keskustelemaan italialaisten kanssa muustakin kuin säästä. Ja luonnollisesti mitä paremmin puhuu italiaa sitä helpommin pääsee piireihin ja saa elämästään enemmän irti. Olen myös päässyt matkustelemaan ympäriinsä kun junalla se on niin helppoa ja ennen kaikkea halpaa.

Vietin hauskan ja italiankielentreenauspainotteisen viikonlopun San Remossa Sepiden kämppäkavereiden perheen luona. Paikalla olivat isä Franco, kämppäkaveriveljekset Sergio ja Andrea sekä perheen koira Hippi ja lintu Flippo. Äiti oli Pariisin reissulla ja niinpä saimmekin Sepiden kanssa nauttia kolme päivää peräjälkeen hyvin lihapainotteisia aterioita, joita Franco meille valmisti. Söimme muun muassa hevoshampurilaisia (joiden voisi luulla tarkoittavan jotain muutakin kuin vain hevosenlihasta valmistettuja murekepihvejä mutta tässä  tapauksessa eivät tarkoittaneet), ja ainakin kolmea muuta erilaista liharuokaa. Salaattiakin oli tarjolla ja se oli miehekkäästi kulhollinen kuorittuja porkkanoita ja muutama kokonainen paprika. Pöydässä oli myös kulhollinen salaatinlehtiä, jonka Franco kiltisti kattoi pöytään ihan meitä naisihmisiä varten; kaikki edellämainitut rehut tuoreina perheen kasvimaalta tuotuina. Jälkiruokana oli tältä samaiselta kasvimaalta haettuja appelsiineja, omenoita tai khaki-hedelmiä. Herkullista ja ihanan yksinkertaista kotiruokaa italialaiseen tapaan. Onneksi en myöskään ole kasvissyöjä, sillä muuten olisi voinut vähän jäädä nälkä kurnimaan.

Suomalaiseen alkoholikäyttäytymiseen (jos juodaan, niin juodaan sitten p**kele kunnolla) tottuneena oli myös mielenkiintoista taas havaita miten luonnollinen osa ruokailua alkoholi onkaan täkäläisille. Pöydässä oli aina vähintään kolme pullollista viiniä riippumatta siitä syötiinkö lounasta vai päivällistä. Pullot myös yleensä tyhjenivät mutta kukaan ei juonut humalahakuisesti. Sepidehn kanssa tuntui kyllä välillä siltä että koko ajanko sitä ollaan pienessä hiprakanpoikasessa (viinit olivat vahvoja ja kotitekoisia) mutta ehkä meillä siksi olikin niin hauskaa. San Remo oli oikein kaunis merenrantakaupunki sesongin ulkopuolellakin ja luulen, että sinne tulee eksyttyä vielä joku toinenkin kerta. Paljon palmuja ja paatteja. Lähellä Ranskan rajaa kun oltiin niin päätettiin sitten hyödyntää tämä seikka käymällä päiväreissulla Nizzassa. Junamatka Ranskanmaalle kustansi 5€ ja takaisin pääsimme san remolaisten Nizzaan illanviettoon tulleiden nuorten mukana kätevästi autolla.

Nizzakin oli oikein kaunis merenrantakaupunki mutta erotuksena San Remoon ranskalaisilla tienviitoilla. Kuulin Nizzassa enemmän italiaa kuin ranskaa sillä kaupunki parveili italialaisia joululahjaostoksillaolijoita. Mutta kyllä Nizza oli ihan omalla tavallaan kaunis ja kun vielä aurinko sattui paistamaan kuin kesällä ikään niin johan oli taas etelänlomaa pohjoisen teollisuuskaupungin opiskelijatytölle. La vita é bella!

Ostin ihania vanhoja postikortteja, joilla olen sisustanut ullakkoluukkuani enemmän itseni näköiseksi; ei sillä etteikö 100-vuotta sitten otettu mustavalkokuva vuokraemäntäni äidistä(toivon joskus öisin tätä kuvaa tuijottaessani, etten olisi nähnyt Manaajaa, Ringiä ynnä muita paha pikkutyttö-kauhuleffoja) ja kehystetty iltarukous-taulu olisi tyyliäni mutta kyllä omat valinnat aina vaan jotenkin kummasti miellyttävät enemmän. Muuta en sitten ostanutkaan mutta vähän jäi harmittamaan ne kaikki hyllyille pölyyntymään jääneet shamppanjapullot, joita olisin niin mielelläni raahannut Italian kautta Suomeen uudenvuodenjuhliin. Ensi kerralla sitten.

Viime viikonloppuna pääsin tutustumaan Bergamoon muutenkin kuin vain lentokenttävierailun muodossa sillä Halloween-juhlissa tapaamani lakiopiskelija Michele kutsui minut käymään kotonaan ja ystävänsä järjestämiin pikkujouluihin – Bergamoon siis. Tällä kertaa paikalla olivat  Michele, hänen 20-vuotias lakiopiskelija siskonsa Elena, heidän äitinsä (jonka nimeä en nyt nolona tyttönä saa päähäni) ja Michelen etelä-Tirolilainen ystävä Roland. Perheen isä oli Roomassa äitiään tapaamassa. Kaikki puhuivat erittäin hyvää englantia, sillä äiti on ammatiltaan englanninopettaja ja Michele on ollut vuoden vaihdossa Tenneseessä ja puhuu  nyt valitettavasti erittäin rumalla etelänaksentilla entisen brittienglannin sijaan. Elena oli suloinen ja erittäin vieraanvarainen tyttö, jota toivottavasti tapaan vielä monta kertaa Milanossakin. Roland oli melkein parimetrinen partaveikko, jonka iäksi olisin arvioinut noin 35 ellen olisi tiennyt, että hän on vain 23-vuotias! Mutta parta tekee ihmeitä. Rolandin kanssa oli mielenkiintoista keskustella kaikenlaisista maailman asioista englanniksi, koska hänen italiansa oli kaikessa saksapainotteisuudessaan melko hankalaa ymmärrettävää.

Pidin Bergamosta kovasti ja haluan käydä siellä uudestaan. Varsinkin jos pääsen taas Michelen perheen vieraaksi, sillä oli mukava tutustua fiksuihin ja myöskin englantia puhuviin italialaisiin. Mamma mia, miten hyviä ruokia sain taas syötäväkseni! Ravioli juusto- ja päärynätäytteellä ‘Ravioli al taleggio e pere’, voikastikkeen kera ‘condimento burro fuso con salvia’ oli niin hyvää! Maha oli raviolilautasellisen, eli alkuruoan, jälkeen jo täynnä mutta Italiassa kun ollaan niin mahalaukkua on parempi oppia venyttämään. Ja niinhän sinne vain mahtui vielä ‘Arrosto di vitello al latte’, tai mahtui ja mahtui, mutta en kuitenkaan haljennut ja sain ahdettua vielä palan käsintehtyä panettonea jälkiruoaksi. Olo oli kuin tyytyväisellä pallolla, joka lähti pian – liian pian, lounaan jälkeen vyörymään keskustan katuja pitkin nähdäkseen Bergamon kauniita katuja.

Kierreltyämme päivän ympäriinsä kävimme illan tultua kotona vaihtamassa jotain nätimpää päälle ja lähdimme aperitiivoille moikkaamaan Michelen Bergamo-tuttuja. Viini ja aperitiivo olivat hyviä, joskin löysin pistaasipähkinästäni ei-toivotun proteiinivälipalan (madon). Aperitiivon jälkeen ajoimme(lue italiassa ‘hurjastelimme’) Bergamon vanhaan kaupunginosaan mäen huipulle hullun kapeita teitä pitkin(“Onko nää muka oikeesti kaksisuuntaisia?!”) ja lopulta selviydyimme hengissä perille Michelen ökyporvarikaverin bileisiin. Luulin harhaisesti, että olemme menossa tavallisiin italialaisiin kotibileisiin mutta asia ei ollutkaan ihan niin. Bilepaikkana oli tämän ökyporvarikaverin omistama tyhjä, noin kymmenhuoneinen talo, johon oli viritelty tietokoneet ja kunnolliset äänentoistovehkeet. Syötävää sai hakea seisovasta pöydästä ja juomista tarjoiltiin keittiöstä. Sisäpihalla oli pienen puiston kokoinen terassi-puutarha ja hurjan kaunis näkymä öiseen Bergamoon. Mikäs siinä, tunnelmakin alkoi nousta mitä pidemmälle ilta eteni. Enkä ollut edes ainoa outolintu Pohjois-Euroopasta, sillä paikalle oli eksynyt myös kaunis islantilainen teinityttö Freyja, joka oli vaihtarina Bergamossa EF:n kautta. Hauskaa oli ja sai taas treenata italiaa kieliä osaamattomien italiaanojen piirittämänä ihan siinä määrin että seuraavana aamuna ääni oli painoksissa kaikesta puhumisesta, tai jostain.

Seuraavana päivänä heräsin sopivasti lounaalle; ‘Coniglio in padella‘ joka tarjoiltiin ‘polenta‘n kanssa. Ja ihan kuin tämä kaniini-alkuruoka naminamipolentan kanssa ei olisi riittänyt niin pitihän sitä lihaa saada vielä pääruoan muodossakin ‘Faraona ripiena al forno‘. Olo oli taas jokseenkin täydehkö. Jaksoin kuitenkin olla vielä niin nerokas, että pyysin perheen äitiä kirjoittamaan minulle ylös mitä olemme syöneet, että voisin laittaa tiedot sitten tänne blogiin kaiken kansan nähtäville. Että tällaista. Kotimatka Milanoon junateitse maksoi 4,05€ ja kesti noin tunnin. Aika meni nopeasti keskustellessamme Rolandin ja Michelen kanssa kauniista ystävistäni (kamerastani löytyi muun muassa eräs rhodos-angelsposeeraus, joka herätti suurta ihailua). Niin että tietäkää, etten ole ainoa joka odottaa teitä kovasti käymään Italiassa!

Stressiä tähän ihanaan kuukauteen on tuonut italiankielenkoe, jonka lopulta selvitin kunnialla viime torstaina. Joululahjaostoksetkin ovat tuoneet muutaman hermot-menee-finnin otsaani, puhumattakaan kaikesta muusta hoidettavasta, joita viimeiset Milanon päivät elämääni ovat tarjonneet. Jos joku jää ilman joulukorttiani tai jos ja kun se ei tule perille ajoissa, niin ihanaa ja kaunista joulua vielä näin tämän postauksenkin kautta! Siskoni Siirin sanoin tulen tonttuilemaan keskuuteenne pian. Pitäkää kivaa tahoillanne ja jos vaan mahdollista, niin yrittäkää etsiytyä näkemään muakin kaiken muun mukavan lomassa, on nimittäin jo aika kova ikävä teitä rakkaita monia! Sanni kiittää ja kumartaa ja päättää näin vaihtovuosiraporttinsa ensimmäinen puolikkaan viimeisen postauksen. Buon feste a tutti!

Toisin kuin Roomassa, jossa nähtävyyksiä riittää melkein joka kadunkulmalle, Milanossa tällaiset selkeät turistivetonaulat ovat harvemmassa. Näihin harvoihin ja valittuihin kuuluvat muun muassa: maailman 4. isoin ylikoristeltu tuomiokirkko Duomo ympäristöineen, Leonardo Da Vincin Viimeinen ehtoollinen ja Parco Sempionen reunalla möllöttävä komea Castello Sforcesso, jonka putkiston on suunnitellut tuo sama herra Da Vinci. Toisaalta kulttuuria, erilaisia tapahtumia ja varsinkin yöelämää täällä pohjoisen bisnes-kaupungissa on sitäkin enemmän. La Scalan kuuluisa oopperatalo, kymmenet teatterit, konservatoriot, museot ja klubit tarjoavat kulttuurinnälkäiselle mutta maksukyvyttömälle opiskelijalle mukavasti valinnanvaraa iltojen täytteeksi ja elämän rikastuttamiseksi.

Aikaisemmat ja ainoat oopperakokemukseni ovat Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 05 nähdyt “Aida” ja “Hoffmannin kertomukset”. Sinnekään en kyllä olisi muuten eksynyt mutta kun oltiin Heinin, Lissun ja muutaman muun kanssa ‘ansioituneita’ musiikinopinnoissamme sinä vuonna yliopistolla, että saatiin oikein lahjakortit oopperaan. Oli kiva kokemus (skumppaväliaikatarjoiluineen) mutta täytyy myöntää, ettei ooppera ihan onnistunut valloittamaan vielä mun sydäntä. Joka tapauksessa halusin tänne Italiaan päästyäni käydä ainakin kerran kuuntelemassa oopperaa kun olen kuullut sanottavan, että se on täällä melkeinpä jokamiehen harrastus – vaikkei kyllä ole mutta ei puututa pikkuseikkoihin…Ajattelin sitten, että miksi tyytyä huonompaan kun voi valita parhaan ja päätin hankkia oopperakokemukseni La Scalan tarjonnasta. Mutta niin kuin voisi harhaisesti kuvitella lippuja ei kuitenkaan täällä päin ihan noin vaan hankita yksinkertaisesti lipputiskiltä, jossa myydään ei oota ennen kuin liput tulevat edes sinne tiskille asti myyntiin. Seuraavassa kerron kuinka sitten ylipäänsä on mahdollista saada käsiinsä näitä ilmeisestikin aika monen kulttuuri-ihmisen himoitsemia paperinpalasia. Lipunhankintaa korruption ihmemaassa Italiassa: 

Kuinka hankin liput La Scalan oopperaan? (Köyhtymättä 200 euroa)

1.   Mene esityspäivänä noin puolenpäivän aikaan etsimään kaljua koiran kanssa liikkuvaa  miestä La Scalan lippuluukun lähistölle

2.   Jos ja kun löydät miehen, käy pyytämässä josko hän suostuisi laittamaan nimesi listaan, jota hän pitää kädessäään

3.   Saatuasi nimesi listaan varmista mieheltä monen aikaan sinun pitää tulla paikalle uudestaan (vastaus on luultavasti klo 17) ja tarkasta nimeäsi edeltävä järjestysnumero (mitä pienempi numero sen paremmat mahdollisuudet saada itse lippu myöhemmin)

4.   Tule paikalle uudestaan hyvissä ajoin ja valmistaudu siihen että tällä kertaa paikalla on myös noin 200 muutakin lippua halajavaa

5.   Odota, että nimesi huudetaan listalta. Jos se huudetaan voit survoa itsesi väkijoukon läpi hakemaan kaljupäisen miehen apurilta paperilappusen, jossa on jonotusnumero myöhempää käyttöä varten. Jos nimeäsi ei huudeta, olet ollut aiemmin liian myöhään liikenteessä aamupäivällä ja liput on loppuunmyyty ennen sinun nimeäsi 6.   Kun saat tämän arvokkaan paperilappusen voit lähteä juomaan vaikka kahvin sillä välin kun odotat että varsinainen lipunmyynti aukeaa (klo 18)

7.   Tule lappusesi kanssa jälleen ajoissa paikalle ja odota väkijoukossa kunnes lipussasi oleva numero huudetaan (kannattaa ehkä hieman opiskella lukuja italiaksi, että pystyy seuraamaan numeroiden etenemistä)

8.   Kun numerosi vihdoin huudetaan voit marssia sisään lipunmyyntihuoneeseen, jossa lappusesi vaihdetaan varsinaiseen pääsylippuun.

9.   Olet nyt onnellinen ooppera/baletti/konserttilipun omistaja ja sinun tarvitsee enää tulla illalla ajoissa paikalle nauttimaan varsinaisesta esityksestä

Köyhdyt luultavasti 10€ ja joudut viettämään pari tuntia elämästäsi lippujonossa mutta silti sanoisin että tuohon hintaan kyllä kannattaa – 2000 katsojaa kauniissa ja korkeassa katsomossa kuuntelemassa huippuesiintyjien ja -orkesterin esiintymistä. Vaikken  oopperan ylin ystävä olekaan niin täytyy myöntää että marraskuisena sunnuntaina näkemäni Mozartin Don Giovanni oli vaikuttava kokemus. Kymmenellä eurolla ei kuitenkaan kannata odottaa saavansa mitään huippupaikkoja vaan voi jo etukäteen varautua seisomasessioon jos haluaa kuulemisen lisäksi myös nähdä jotakin. Jos pystyy ja halua (rahaa) riittää niin aina voi yrittää hankkia lippuja ihan kunnollisille paikoillekin mutta hinnat kymmenkertaistuvat ja ainakin tälle opiskelijalle yli 100€ on liikaa oopperaillasta. Eikä kannata kuulemma olla kovin toiveikas näiden kalliimpien lippujen saamisen suhteen sillä Italian ah niin ihana hyvä veli-järjestelmä varmistaa, että halutuimmat paikat menevät niille toisille hyville veljille ennen kuin tavallinen suhteita omaamaton pulliainen edes tietää mikä ooppera on kyseessä. Aina voi kuitenkin yrittää hankkia hyviä peruutuspaikkoja myös Duomon metroaseman lipunmyyntipisteestä, josta enoni tuolla jossain kommentissa mainitsikin.

Milanon matkaajien lisäksi myös minä vierailen posket punaisina (’nyt ne kaikki luulee etten mä vaan näytä turistilta vaan että mä myös oon sellanen’) turisti-infossa kuukausittain hakemassa ilmaisen HelloMilano-lehden. Siellä on kirjattuna joka päivän ohjelmatarjonta ja kaikenlaista muuta mukavaa, muun muassa info siitä että luonnontieteelliseen museoon pääsee perjantaisin ilmaiseksi klo 14 jälkeen. Samat tiedot löytyvät myös netistä mutta kun en vieläkään ole saanut hankittua verkkoa kotiini, niin pitää turvautua ihan tällaiseen perinteiseen tapaan hankkia tietoa. Joulukuun 4. päivä kävin Etelä-Afrikkalaisen Margouxn kanssa kuuntelemassa klassista musiikkia G.Verdin konservatoriossa kun olin bongannut kyseisen ilmaiskonsertin HelloMilanon sivuilta. Tyylikkäissä kokomustissa puvuissa esiintynyt klarinettikvartetti soitti muun muassa Mozartin Le Nozze di Figaro. Ouverturen. Kurt Weillin musiikkia “L’Opera da Tre Soldi”:sta ja George Gershwinin Rhapsody in Bluen. Aikamoista puhaltamista. Ei saa sitten suuttua näistä mun asiantuntevista ja hyvinkin oleellisiin asioihin puuttuvista musiikkikommentoinneista kun en valitettavasti ole mikään maestro. 

Komeiden klarinettimiesten jälkeen esiintymislavan valtasivat teinit. Ensin vuorossa oli 18-vuotias Aska Carmen Saito, joka kävi pimputtamassa pianolla 23 minuutin mittaisen Beethovenin Sonata in fa min. op.57 “Appassionatan”. Yleisö taputti ihan villinä kyseisen session jälkeen ja täytyy kyllä sanoa että aika monta kertaa nousi käsikarvat pystyyn Askan soittaessa. Ja jos yleisö oli jo aiemmin villiintynyt aplooderaamaan hullun lailla niin viimeinen myöskin 18-vuotias viulupoika vei sitten koko potin. Edoardo Zosi soitti Pablo de Sarasaten Zingaresca op.20 Maria Clementin säestäessä pianolla ja hänet taputettin soittamaan encore kolme kertaa. Oltiin Margouxn kanssa tyytyväisiä illan tarjontaan ja tyytyväisiltä vaikuttivat myös kaikki muutkin Puccini-saliin saapuneet.

Aion mennä uudestaan mutta en valitettavasti enää Margouxn kanssa kun M palaa takaisin Afrikkaan 14.12. diplomaatti-isänsä mukana. Menimme syömään heidän hulppeaan edustusasuntoonsa konsertin jälkeen ja harmitti vähän kun kamerasta oli loppunut akku, enkä voinut ikuistaa Duomoa, joka näkyi keittiön ja yhden makuuhuoneen ikkunoista. Sijainnin lisäksi asunto oli muutenkin aika luksus mutta niin kai se on aina diplomaateilla, joiden kodit ovat myös edustusjuhlien pitopaikkoja. Voisin kyllä ottaa sieltä heidän asunnostaan yhden parvekkeen, makuuhuoneen ja pari leijonanpääovenkolkutinta omaan kämppääni kun ei ne kahdestaan tarvitse kaikkia terassejaan ja huoneitaan mutta ehkä se on vain tyytyminen tähän opiskelija-arkeen pölyisessä ja kylmässä ullakkoluukussa. 

Pitää vielä tähän postaukseen lisätä pieni maininta visiitistä San Siron jalkapallo-stadionille, jossa kävimme Miikkan kanssa katsomassa Serie A:n pelin Inter-Reggina (1-0). Oli aikamoista meininkiä kun seistiin ensimmäinen puoliaika keskellä hullua Inter-fanijoukkoa, jotka käyttäyty jokseenkin hurmosmaisesti ja aggressiivisesti. Mutta eipä siinä mitään, oli ainakin tunnelmaa. Tosin siirryttiin toisella puoliajalla vähän kauemmaksi kulmapaikoille, että päästiin istumaan ja ettei tarvinnu pelätä, että joku hyppää niskaan. Tykkäsin tunnelmasta ja aion käydä katsomassa myös  jonkun Milanin pelin että voin päättää kumman Milanon tärkeän fudisjoukkueen puolella oon. Hinnatkin oli ihan inhimillisiä (13€=>) niin että pitää tosiaan tätäkin kulttuuripuolta päivittää kun siihen on kerta mahdollisuus. Nyt onkin hyvä sitten lopettaa urheilutermisanaston mukaisesti näihin tunnelmiin ja täältä tähän.