Luulen, että tämä vaihtovuoden joulukuu on tähän astisen elämäni paras joulunaluskuukausi. Näin, vaikka minulla ei ole ollut edes suklaakalenteria! (Enkä nyt tarkoita sellaisia 2€:n pahvi”suklaa”kalentereita vaan kunnon namisuklaaversioita)

Mutta miksi sitten on ollut niin kivaa? Ensinnäkin uusi, yhä rakkaammaksi käyvä kotikaupunkini näyttää parhaita puoliaan näin joulunaikaan; markkinat, jouluvalot, konsertit, vähemmän stressaantuneet ihmiset, panettonet (panettone=Milanon kuuluisa joululeivonnainen) ja tunnelma kaiken kaikkiaan ovat luoneet kivaa joulufiilistä. Edes jokseenkin pelottavat muoviset joulupukki-kiipeää-parvekkeelle-jalka-sijoiltaan-menneen-näköisenä-koristeet eivät ole saaneet tunnelmaa laskemaan. Mutta täytyy kyllä myöntää, että välillä italialaisten joulukoristevalinnat ovat jotakin ihan kamalaa…tosin kaikki minua paremmin tuntevat tietävät miten nirso ja tarkka tämän vaihtaritytön maku on oikeastaan minkä tahansa asian suhteen. Luntakaan ei ole tullut ikävä täällä vesisateen keskellä kun sitä ei kerta Suomessakaan pahemmin ole minun kotileveyspiireillä näkynyt. Tosin parempi olisi jos sitä ilmestyisi edes pari senttiä ennen kuin Sannie keskiviikkona palaa kotiin kuin Lassie konsanaan.

Toisekseen kielitaitoni alkaa olla sillä tasolla, että pystyn keskustelemaan italialaisten kanssa muustakin kuin säästä. Ja luonnollisesti mitä paremmin puhuu italiaa sitä helpommin pääsee piireihin ja saa elämästään enemmän irti. Olen myös päässyt matkustelemaan ympäriinsä kun junalla se on niin helppoa ja ennen kaikkea halpaa.

Vietin hauskan ja italiankielentreenauspainotteisen viikonlopun San Remossa Sepiden kämppäkavereiden perheen luona. Paikalla olivat isä Franco, kämppäkaveriveljekset Sergio ja Andrea sekä perheen koira Hippi ja lintu Flippo. Äiti oli Pariisin reissulla ja niinpä saimmekin Sepiden kanssa nauttia kolme päivää peräjälkeen hyvin lihapainotteisia aterioita, joita Franco meille valmisti. Söimme muun muassa hevoshampurilaisia (joiden voisi luulla tarkoittavan jotain muutakin kuin vain hevosenlihasta valmistettuja murekepihvejä mutta tässä  tapauksessa eivät tarkoittaneet), ja ainakin kolmea muuta erilaista liharuokaa. Salaattiakin oli tarjolla ja se oli miehekkäästi kulhollinen kuorittuja porkkanoita ja muutama kokonainen paprika. Pöydässä oli myös kulhollinen salaatinlehtiä, jonka Franco kiltisti kattoi pöytään ihan meitä naisihmisiä varten; kaikki edellämainitut rehut tuoreina perheen kasvimaalta tuotuina. Jälkiruokana oli tältä samaiselta kasvimaalta haettuja appelsiineja, omenoita tai khaki-hedelmiä. Herkullista ja ihanan yksinkertaista kotiruokaa italialaiseen tapaan. Onneksi en myöskään ole kasvissyöjä, sillä muuten olisi voinut vähän jäädä nälkä kurnimaan.

Suomalaiseen alkoholikäyttäytymiseen (jos juodaan, niin juodaan sitten p**kele kunnolla) tottuneena oli myös mielenkiintoista taas havaita miten luonnollinen osa ruokailua alkoholi onkaan täkäläisille. Pöydässä oli aina vähintään kolme pullollista viiniä riippumatta siitä syötiinkö lounasta vai päivällistä. Pullot myös yleensä tyhjenivät mutta kukaan ei juonut humalahakuisesti. Sepidehn kanssa tuntui kyllä välillä siltä että koko ajanko sitä ollaan pienessä hiprakanpoikasessa (viinit olivat vahvoja ja kotitekoisia) mutta ehkä meillä siksi olikin niin hauskaa. San Remo oli oikein kaunis merenrantakaupunki sesongin ulkopuolellakin ja luulen, että sinne tulee eksyttyä vielä joku toinenkin kerta. Paljon palmuja ja paatteja. Lähellä Ranskan rajaa kun oltiin niin päätettiin sitten hyödyntää tämä seikka käymällä päiväreissulla Nizzassa. Junamatka Ranskanmaalle kustansi 5€ ja takaisin pääsimme san remolaisten Nizzaan illanviettoon tulleiden nuorten mukana kätevästi autolla.

Nizzakin oli oikein kaunis merenrantakaupunki mutta erotuksena San Remoon ranskalaisilla tienviitoilla. Kuulin Nizzassa enemmän italiaa kuin ranskaa sillä kaupunki parveili italialaisia joululahjaostoksillaolijoita. Mutta kyllä Nizza oli ihan omalla tavallaan kaunis ja kun vielä aurinko sattui paistamaan kuin kesällä ikään niin johan oli taas etelänlomaa pohjoisen teollisuuskaupungin opiskelijatytölle. La vita é bella!

Ostin ihania vanhoja postikortteja, joilla olen sisustanut ullakkoluukkuani enemmän itseni näköiseksi; ei sillä etteikö 100-vuotta sitten otettu mustavalkokuva vuokraemäntäni äidistä(toivon joskus öisin tätä kuvaa tuijottaessani, etten olisi nähnyt Manaajaa, Ringiä ynnä muita paha pikkutyttö-kauhuleffoja) ja kehystetty iltarukous-taulu olisi tyyliäni mutta kyllä omat valinnat aina vaan jotenkin kummasti miellyttävät enemmän. Muuta en sitten ostanutkaan mutta vähän jäi harmittamaan ne kaikki hyllyille pölyyntymään jääneet shamppanjapullot, joita olisin niin mielelläni raahannut Italian kautta Suomeen uudenvuodenjuhliin. Ensi kerralla sitten.

Viime viikonloppuna pääsin tutustumaan Bergamoon muutenkin kuin vain lentokenttävierailun muodossa sillä Halloween-juhlissa tapaamani lakiopiskelija Michele kutsui minut käymään kotonaan ja ystävänsä järjestämiin pikkujouluihin – Bergamoon siis. Tällä kertaa paikalla olivat  Michele, hänen 20-vuotias lakiopiskelija siskonsa Elena, heidän äitinsä (jonka nimeä en nyt nolona tyttönä saa päähäni) ja Michelen etelä-Tirolilainen ystävä Roland. Perheen isä oli Roomassa äitiään tapaamassa. Kaikki puhuivat erittäin hyvää englantia, sillä äiti on ammatiltaan englanninopettaja ja Michele on ollut vuoden vaihdossa Tenneseessä ja puhuu  nyt valitettavasti erittäin rumalla etelänaksentilla entisen brittienglannin sijaan. Elena oli suloinen ja erittäin vieraanvarainen tyttö, jota toivottavasti tapaan vielä monta kertaa Milanossakin. Roland oli melkein parimetrinen partaveikko, jonka iäksi olisin arvioinut noin 35 ellen olisi tiennyt, että hän on vain 23-vuotias! Mutta parta tekee ihmeitä. Rolandin kanssa oli mielenkiintoista keskustella kaikenlaisista maailman asioista englanniksi, koska hänen italiansa oli kaikessa saksapainotteisuudessaan melko hankalaa ymmärrettävää.

Pidin Bergamosta kovasti ja haluan käydä siellä uudestaan. Varsinkin jos pääsen taas Michelen perheen vieraaksi, sillä oli mukava tutustua fiksuihin ja myöskin englantia puhuviin italialaisiin. Mamma mia, miten hyviä ruokia sain taas syötäväkseni! Ravioli juusto- ja päärynätäytteellä ‘Ravioli al taleggio e pere’, voikastikkeen kera ‘condimento burro fuso con salvia’ oli niin hyvää! Maha oli raviolilautasellisen, eli alkuruoan, jälkeen jo täynnä mutta Italiassa kun ollaan niin mahalaukkua on parempi oppia venyttämään. Ja niinhän sinne vain mahtui vielä ‘Arrosto di vitello al latte’, tai mahtui ja mahtui, mutta en kuitenkaan haljennut ja sain ahdettua vielä palan käsintehtyä panettonea jälkiruoaksi. Olo oli kuin tyytyväisellä pallolla, joka lähti pian – liian pian, lounaan jälkeen vyörymään keskustan katuja pitkin nähdäkseen Bergamon kauniita katuja.

Kierreltyämme päivän ympäriinsä kävimme illan tultua kotona vaihtamassa jotain nätimpää päälle ja lähdimme aperitiivoille moikkaamaan Michelen Bergamo-tuttuja. Viini ja aperitiivo olivat hyviä, joskin löysin pistaasipähkinästäni ei-toivotun proteiinivälipalan (madon). Aperitiivon jälkeen ajoimme(lue italiassa ‘hurjastelimme’) Bergamon vanhaan kaupunginosaan mäen huipulle hullun kapeita teitä pitkin(“Onko nää muka oikeesti kaksisuuntaisia?!”) ja lopulta selviydyimme hengissä perille Michelen ökyporvarikaverin bileisiin. Luulin harhaisesti, että olemme menossa tavallisiin italialaisiin kotibileisiin mutta asia ei ollutkaan ihan niin. Bilepaikkana oli tämän ökyporvarikaverin omistama tyhjä, noin kymmenhuoneinen talo, johon oli viritelty tietokoneet ja kunnolliset äänentoistovehkeet. Syötävää sai hakea seisovasta pöydästä ja juomista tarjoiltiin keittiöstä. Sisäpihalla oli pienen puiston kokoinen terassi-puutarha ja hurjan kaunis näkymä öiseen Bergamoon. Mikäs siinä, tunnelmakin alkoi nousta mitä pidemmälle ilta eteni. Enkä ollut edes ainoa outolintu Pohjois-Euroopasta, sillä paikalle oli eksynyt myös kaunis islantilainen teinityttö Freyja, joka oli vaihtarina Bergamossa EF:n kautta. Hauskaa oli ja sai taas treenata italiaa kieliä osaamattomien italiaanojen piirittämänä ihan siinä määrin että seuraavana aamuna ääni oli painoksissa kaikesta puhumisesta, tai jostain.

Seuraavana päivänä heräsin sopivasti lounaalle; ‘Coniglio in padella‘ joka tarjoiltiin ‘polenta‘n kanssa. Ja ihan kuin tämä kaniini-alkuruoka naminamipolentan kanssa ei olisi riittänyt niin pitihän sitä lihaa saada vielä pääruoan muodossakin ‘Faraona ripiena al forno‘. Olo oli taas jokseenkin täydehkö. Jaksoin kuitenkin olla vielä niin nerokas, että pyysin perheen äitiä kirjoittamaan minulle ylös mitä olemme syöneet, että voisin laittaa tiedot sitten tänne blogiin kaiken kansan nähtäville. Että tällaista. Kotimatka Milanoon junateitse maksoi 4,05€ ja kesti noin tunnin. Aika meni nopeasti keskustellessamme Rolandin ja Michelen kanssa kauniista ystävistäni (kamerastani löytyi muun muassa eräs rhodos-angelsposeeraus, joka herätti suurta ihailua). Niin että tietäkää, etten ole ainoa joka odottaa teitä kovasti käymään Italiassa!

Stressiä tähän ihanaan kuukauteen on tuonut italiankielenkoe, jonka lopulta selvitin kunnialla viime torstaina. Joululahjaostoksetkin ovat tuoneet muutaman hermot-menee-finnin otsaani, puhumattakaan kaikesta muusta hoidettavasta, joita viimeiset Milanon päivät elämääni ovat tarjonneet. Jos joku jää ilman joulukorttiani tai jos ja kun se ei tule perille ajoissa, niin ihanaa ja kaunista joulua vielä näin tämän postauksenkin kautta! Siskoni Siirin sanoin tulen tonttuilemaan keskuuteenne pian. Pitäkää kivaa tahoillanne ja jos vaan mahdollista, niin yrittäkää etsiytyä näkemään muakin kaiken muun mukavan lomassa, on nimittäin jo aika kova ikävä teitä rakkaita monia! Sanni kiittää ja kumartaa ja päättää näin vaihtovuosiraporttinsa ensimmäinen puolikkaan viimeisen postauksen. Buon feste a tutti!